Puheenjohtaja Sippola eduskunnassa

Eduskunnan sivistysvaliokunnan kuulemistilaisuus to 11.3. 2010

Asia:  HE 109/2009 laiksi perusopetuslain muuttamisesta 

Lähtökohtia:

Esi- ja perusopetuksen lähtökohta taata opetukselliset ja sivistykselliset perusoikeudet  kaikille lapsille ja nuorille on suomalaisen koulutuksen ja tulevaisuuden perusta.  Tasavertainen peruskoulutus alueellisesti koko maassa on myös kaunis tavoite, kuten myös lähikouluperiaate.  Kuitenkaan koulutuksen resurssit eivät käytännössä mahdollista tätä periaatetta. Myös eri kunnissa on aivan eri mahdollisuudet luoda koulutusedellytyksiä lapsille jo oppituntien minimimäärin, puhumattakaan tukiopetusresursseista ja muista tukitoimista.

Erityisopetuksen määrä:

Erityisopetuksen määrä on kasvanut rajusti viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Diagnosointi on kehittynyt ja oppimisvaikeuksiin on alettu kiinnittää enemmän huomiota.  Saattaa kuitenkin olla, että koulutuksen järjestäjät ovat jopa jossakin määrin käyttäneet  erityisopetuksen lisäavustuksia väärin hyväkseen. Raha ei ole aina ehkä mennyt sinne, mihin se on tarkoitettu.  Nyt on mielenkiintoista seurata, mihin suuntaan erityisoppilaiden määrä kehittyy, kun lisävaltionapu poistui erityisoppilailta pidennetyn oppivelvollisuuden oppilaita lukuun ottamatta. Tapahtuuko siinä muutoksia ja mihin suuntaan?

Varhainen puuttuminen:

Mahdollisimman varhainen puuttuminen koulunkäynnin vaikeuksiin on kansakunnan kannalta suotavaa.  Tällöin voidaan ehkä säästyä isommilta ja kalliimmilta seuraamuksilta lapsen koulunkäynnin ja koko elämän suhteen. On vain osattava nähdä tarpeeksi pitkälle tulevaisuuteen ja ne säästöt, mitä syntyy. Kuten koulumaailmassa yleensä, pitkänäköisyys on kovin harvinaista.

Edelleen aivan liian monissa kunnissa todellinen varhainen puuttuminen viivästyy, koska oppilaat eivät pääse tutkimuksiin ajoissa. Osassa kuntia voi joutua odottamaan tutkimuksiin pääsyä jopa vuoden. Olisikin saatava aikaan ns. hoitotakuuta vastaava järjestelmä  tutkimuksiin pääsyyn, eli joku minimiaika. Tämä mahdollistaisi tukitoimien aloittamisen mahdollisimman aikaisin. On myös erittäin tärkeää, että varhaiskasvatus siirtynee opetustoimen hallinnonalan piiriin mahdollisimman monessa kunnassa. Näin varhaisen puuttumisen ja tukitoimien jatkumo voidaan varmistaa paremmin ja siitä saadaan mahdollisimman hyvä hyöty.

Lähikouluperiaate ja laatusuositukset:

Lähikouluperiaate on kaunis ajatus. Jokainen saisi käydä ”omaa” kouluaan ja arkikavereiden kanssa yhdessä. Aina se vaan ei ole mahdollista. Suurin ongelma ovat koulun resurssit. Suuret ryhmäkoot hankaloittavat tukea tarvitsevan oppilaan oppimista sekä myös muiden oppilaiden oikeuksia. Perusopetuksen laatukriteereissä on mainittu, että ryhmäkoko ei saisi ylittää 20-25 oppilaan määriä luokassa. Lisäksi jokainen erityisoppilas tai maahanmuuttajaoppilas pienentäisi tuota määrää. Käytännössä se ei kuitenkaan toteudu. Koulutuksen järjestäjät eivät pääosin välitä yhtään mitään laatusuosituksista. Ja kun näin on, erityistä tukea tarvitseva oppilas ”hukkuu” suureen oppilasmäärään ja tilanne vain heikkenee oppimisen suhteen hänen kohdallaan. Ainoa oikea väylä ryhmäkokojen todelliseen pienentämiseen olisi määrätä se säädöksillä, silloin se olisi sitova eikä siitä voisi lipsua.

Ryhmäkoot:

Ryhmäkokojen pienentäminen on kunnissa usein kiinni taloudellisesta niukkuudesta. Kuntien rahoitusosuus koulutuksen järjestämisestä on kasvanut vuosien aikana eikä kuntatalous ole kehittynyt samassa suhteessa. Valtion tulisi entistä enemmän osallistua kuntien koulutusmenojen kattamiseen, jotta niille sälytetyt perusvelvollisuudet tulisi täytettyä ja tasapuolinen koulutusmahdollisuus tukitoimineen pystyttäisiin tarjoamaan kaikille koululaisille asuinpaikasta riippumatta. Ryhmäkokojen pienentämiseen on myönnetty ylimääräistä valtionavustusta viime vuosina, joka hieman on parantanut tilannetta joissakin kunnissa. Kuitenkin tätä rahaa käytetään edelleen muuhun tarkoitukseen, mihin se on tarkoitettu. Ja kun laiminlyönnistä ei seuraa mitään sanktioita todellisuudessa, sitä käytetään surutta paikkaamaan kuntatalouden rahanreikiä. Vuoden 2008 ryhmäkokoselvityksen mukaan suurimmat ryhmät olivat alakoulun puolella, eli siellä juuri, missä varhaisen puuttumisen voimavarat pitäisi saada käyttöön. Jos ryhmäkokoja ei ihan oikeasti saada alakoulujen puolella pienemmiksi, on turha puhua siitä, että erityistä tukea tarvitsevat oppilaat saisivat parempaa tukea kuin tähän saakka. Eli kaikki hyvä opetus ja tukitoimet perustuvat tarpeeksi pieniin ryhmäkokoihin, jolloin opettajalla on aikaa oppilaalle ja mahdollisuus huomioida jokainen luokan oppilas. Normiohjausta tulee ehdottomasti lisätä ryhmäkokojen kohtuullistamiseksi.

Avustajapalvelut:

Monet erityistä tukea tarvitsevat oppilaat tarvitsevat jatkuvasti koulunkäyntiavustajan tukea, joko henkilökohtaisen tai luokkakohtaisen avustajan. Avustajien kokonaismäärä on kasvanut suhteessa erityisoppilaiden määrään viime vuosina. Nyt, kun lainsäädäntö on muuttumassa, kunnissa ollaan leikkaamassa avustajien määrää kustannuksiin vedoten. Yhtälö, jossa erityisoppilaita ollaan integroimassa normaaliluokkiin suuriin opetusryhmiin ilman tarvittavaa avustajamäärää, ei toimi. Jos tarkoituksena on pyrkiä mahdollisimman varhaiseen ja hyvään tukeen erityistä tukea tarvitsevien osalta, tilanne vain pahenee heidän kohdallaan. Valtiovalta voisikin lähteä tukemaan myös joko avustajien määrän takaamista tai ehkä vielä tehokkaammin antamalla säännöllistä lisätukea samanaikaisopettajien palkkaamiseen opetuksen tueksi, luokanopettajia tai erityisopettajia.  Lisätuki palkkaukseen pitäisi taata useiksi vuosiksi etukäteen, jotta koulutuksen järjestäjät uskaltavat suunnitella opetusjärjestelyitä pitkäjänteisesti. Ei niin, että joka vuosi pitää miettiä, onko rahoitus seuraavaksi vuodeksi kunnossa.

Erityis- ja yhdysluokat:

Erityisoppilaiden osalta tulee säilyttää erityisluokkia jatkossakin. Kaikkia oppilaita, varsinkin psyykkisistä ja sosiaalisista häiriöistä kärsiviä, ei voida mitenkään sijoittaa normaaliluokkiin. Myöskin tulisi vihdoinkin pyrkiä selvittämään erityisoppilaiden osalta koulukuntoisuus. Kaikki eivät ole sellaisessa kunnossa, että pystyvät missään olosuhteissa käymään koulua normaaliluokissa. Aivan liian usein koulukunnoton oppilas siirretään normaalikoulun opetukseen, kun hänelle ei voida mitään tutkimusjakson jälkeen.  Tällöin on jo kyse vastuuttomuudesta em. oppilasta, muita oppilaita ja kouluhenkilökuntaa kohtaan. Kroonisesti vaarallisten oppilaiden paikka ei ole missään nimessä normaalin koulun yhteydessä.

Suomessa on vielä erittäin paljon pieniä kouluja, joissa opetusta järjestetään yhdysluokissa.  Suurin osa näistä kouluista sijaitsee haja-asutusalueilla ja niissä ryhmäkoot saattavat olla kohtuullisia. Usein myös näissä kouluissa on ollut erityistä tukea tarvitsevia oppilaita jo nyt sijoitettuna, koska on koettu, että pienessä tutussa ryhmässä oppilas saa tarpeeksi tukea koulunkäynnissään. Tällainen tilanne voi olla ihanteellinen uuden lainsäädännönkin näkökulmasta. Mutta jatkossa tulee taata edelleen, että ryhmäkoot säilyvät tarpeeksi pieninä, muuten oppilaiden tukitoimet eivät toteudu siinä laajuudessa, mitä on suunniteltu. Lisäksi on pyrittävä siihen, että toimintakuntoisia lähikouluja ei lakkauteta, vaan annetaan niissä tapahtuvan laadukkaan opetuksen jatkua. Voisiko rohkeasti ajatella, että pienten koulujen lisävaltioapu palautetaan entiseen malliin. Virheistä voi oppia, jos ne tunnustetaan reilusti.

Opettajien ammattitaito ja lisätyö:

Uusi lainsäädäntö tuo mukanaan opettajien asian- ja oppilastuntemuksen tunnustamisen. Opettaja näkee oppilaan arkityöskentelyn ja mahdolliset vaikeudet jokapäiväisessä työssään. On siksi tärkeää, että opettajan lausunto oppilaasta tulee tärkeäksi asiakirjaksi. On kuitenkin huomioitava, että opettajan työnkuva on muuttunut ja siihen on tullut paljon muutakin kuin pelkkää opettamista. Opettajan työaika ei saa mennä paperibyrokratiaan, se kaikki aika on pois opetuksesta, opetuksen suunnittelusta ja opettajan jaksamisesta. Lausuntoja varten tulee saada valmiiksi suunnitellut, mahdollisimman helpot lomakkeet, jolloin niiden täyttäminen vie mahdollisimman vähän aikaa opettajan varsinaisesta työstä. Myös jatkossa tulee huolehtia siitä, että opettajalle kertyvä lisätyö lausuntojen ym:n suhteen korvataan sen suhteen, mitä siihen opettajalta kuluu aikaa.

Opettajien koulutus:

Luokan- ja aineenopettajien koulutuksessa erityisoppilaiden opettamiseen ja kohtaamiseen ei kiinnitetä läheskään sitä huomiota, mitä pitäisi. Ns. tavallinen opettaja ei ole saanut erityisopettajan koulutusta. Nyt kuitenkin lähes jokainen opettaja joutuu toimimaan erityisopettajana. On luotava mahdollisimman nopeasti sellainen täydennyskoulutusjärjestelmä, jossa opettajat saavat lisäkoulutusta siihen, mitä he joutuvat kohtaamaan erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden suhteen omassa luokassaan. Uusien opettajien koulutusohjelmia on muutettava pikaisesti vastaamaan sitä arkitodellisuutta, mikä erityisoppilaiden suhteen on arjen opetustyössä. Lisäksi erityisopettajista, varsinkin erityisluokanopettajista on maan monissa osissa valtava pula, eli heidän koulutustaan pitäisi lisätä huomattavasti.

Opetussuunnitelmatyö ja taloudelliset resurssit:

Lainsäädäntömuutos erityisopetuksen osalta vaatii valtakunnallisesti, paikallisesti ja koulukohtaisesti opetussuunnitelmien laajaa muutostyötä. Lainsäädännön aikataulutus on aivan liian kiireellinen opetussuunnitelmatyöhön nähden. Lisäksi em:t monet reunaehdot vaativat niin paljon suunnittelua sekä valtakunnan että paikallisella tasolla, että lain voimaantuloa tulee välttämättä siirtää ainakin vuoden 2012 lukuvuoden  alkuun saakka. Samalla lakiesitykseen ehditään tehdä niitä tarkennuksia, mitä sen arkitodellisuudessa toteuttaminen vaatii. Eli pitää pohtia lain soveltamisehtoja ja niiden sovittamista opetuksen käytännön työhön itse kouluilla.

Aikataulu on myöskin liian tiukka taloudelliset resurssit huomioiden. Kyseessä ei ole missään nimessä kustannusneutraali uudistus. On laskettava hyvin tarkasti, mitä kustannuksia uudistuksesta syntyy ja niihin pitää valtiovallan pystyä vastaamaan omalta osaltaan, eikä kaataa kustannuksia pelkästään koulutuksen järjestäjien taholle.  Erityisopetuksen lainsäädäntöuudistus pyrkii tulevaisuudessa säästöihin monilla eri tavoilla. Säästöt tulevat kuitenkin hyvin pitkällä aikajänteellä, joten niihin pitää pystyä satsaamaan nyt alkuvaiheessa tarpeeksi. Muuten uudistuksen tarkoitus menettää merkityksensä. Uudistus ei saa olla kuntien säästötoimi erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden ja muidenkaan oppilaiden osalta. Lakiuudistus tulee myös harvinaisen huonoon aikaan valtiontalous huomioiden. Kunnat eivät pysty nykyisessä taloustilanteessa huolehtimaan lain kirjainten täyttämisestä. Siksi lakiuudistusta tulee lykätä tulevaisuuteen.

Loppuyhteenvetoa:

Luokanopettajaliitto haluaa tuoda esiin nämä huolensa lainsäädäntöuudistuksen toteuttamisessa. Monet arkielämän todellisen koulunkäynnin ongelmat pitää ensin ratkaista ennen kuin velvoittava lainsäädäntö astuu voimaan. Lisäksi on nähtävä ne epäkohdat, mitkä pitää myös pystyä ratkaisemaan ennen kuin uudistuksia voidaan täysipainoisesti toteuttaa kentällä. Muuten erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden oikeudet eivät toteudu, tilanne saattaa heidän kohdaltaan vain heikentyä. Lisäksi pitää huomioida ns. tavallisten oppilaiden oikeudet saada mahdollisimman hyvää opetussuunnitelman mukaista opetusta jokaisena koulupäivänä. Nykyinen esitys perusopetuslain muuttamiseksi ilman ”reunaehtojen” korjaamista ja miettimistä vaarantaa tämän oppilaiden oikeuden ja vie opettajilta pohjan pois tehdä sitä työtään, mihin he ovat saaneet koulutuksen ja ovat motivoituneita. Lisäksi tulee huolehtia siitä, että opettajien lomauttaminen estetään lainsäädännöllä. Useiden viikkojen opetustyön täysitehoinen ”laiminlyönti” kohdistuu eniten juuri erityistä tukea tarvitseviin oppilaisiin. Korjaavat toimenpiteet ovat hitaita ja kalliita, niitä ei voi mitata rahassa.

Matti Sippola

puheenjohtaja

Luokanopettajaliitto ry